 |
Viikinkien historiaa | |
|
Napsauta kuvia suurennosten saamiseksi
Myyteissä viikinkilaivoja souti yli sata miestä.
Lapurin hylky on ajoitettu 800-900-luvulle. Piirroksessa on tummalla merkitty hylyn jäljellä olevat osat. Hylky makaa Suomenlahdessa lähellä itärajaamme
Yggdrasil
Odinin kuolema
Birkalaisesta haudasta löytyneitä aarteita
Jäännökset viikinkisoturista, joka haudattiin aseidensa kanssa.
Ragnarök |
Idäntie kartta Vanhassa tanskalaisessa asiakirjassa on selostettu purjehdusreitti Tanskasta Ruotsin rannikkoa pitkin Ahvenanmaalle, sieltä Hiittisiin, Hankoon ja Rääveliin eli nykyiseen Tallinnaan. Samaa reittiä käyttivät myös viikingit. Heidän lopullinen päämääränsä oli kuitenkin Mustallamerellä tai Kaspianmerellä. Asiakirjassa on lueteltu paikannimet, mutta ei tarkkoja tietoja etäisyyksistä tai suunnista. Se kuvaa hyviä yöpymis- ja satamapaikkoja tai paikkoja, joissa on hyvä odotella tuulten kääntymistä. Kesäisin rannikon asukkaat kävivät kauppaa idäntiellä purjehtivien muukalaisten kanssa - ja heitä riitti. Kaupankäynti tapahtui ulkosaaristossa, ei - kenenkään maalla, koska mantereella olevat talot ja kylät olivat suojattomia ja alttiita vihollisen hyökkäyksille. Sinne ei haluttu päästää ahneita vieraita. Matkaajille saatettiin kaupata elintarvikkeita ja luotsipalveluja, koska sokkeloisessa saaristossa purjehtiminen oli reittejä tuntemattomalle hengenvaarallista. Viikinkien kauppalaivat olivat noin 15 metriä pitkiä, ja niissä
oli yksi masto ja kankainen purje. Kannen alla oli paljon tilaa. Siellä
säilytettiin matkatavaroita ja kauppatavaraa sekä monta viikkoa
kestävillä matkoilla tarvittavat Lue lisää viikinkien laivoista. Suomalaisen mytologian hahmottaminen on vaikeampaa kuin esimerkiksi kreikkalaisten tai skandinaavien. Jälkimmäisiltä on nimittäin säilynyt aitoina pidettäviä, lähestulkoon aikalaiskuvauksia käsikirjoituksissa, kun taas suomalaista mytologiaa ei ole elävänä perinteenä talletettu. Mikael Agricola kirjoitti vuonna 1551 kuvauksen suomalaisesta pantheonista, jumalistosta, psalttarin suomennoksensa esipuheeseen. Agricola oli kuitenkin kirkonmies eikä pannut pahemmin painoa kuvailunsa tarkkuudelle; sen tarkoituksenahan oli olla apuna viimeisten pakanallisten tapojen kitkemisessä. Suomessa säilyi kuitenkin rikas runoperinne, joka kuljetti vuosisatojen halki muistoa vanhoista uskomuksista. Loitsut, synnyt ja myyttiset runot, joita kerättiin erityisen ahkerasti 1800-luvulla, ja joiden mukaan Elias Lönnrot laati Kalevalan, ovat nykypäivän avaimia muinaiseen mytologiaan. Mytologioita on kaikilla kansoilla. Mytologia tarkoittaa myyteistä, yksittäisistä kertomuksista, koostuvaa kokonaisuutta, joka kuvaa kaiken olevaisen alkuperää ja taustoja. Myytit siis selittävät, miksi asiat ovat siten kuin ne meidän koettavissamme ovat kertomalla myyttisten alkuaikojen merkittävistä tapahtumista sekä jumalten ja sankareiden tuolloisista teoista, jotka ovat johtaneet maailman ja sen ilmiöiden muotoutumiseen. Ne ovat edustaneet aikansa tiedettä. ja osoittaneet uskonnollisia arvoja sekä normeja. Vaikka maailma onkin luotu aikanaan sellaiseksi kuin se nyt on, maailmanjärjestys on saattanut järkkyä: sairaus, onnettomuus, saaliin vähyys, katovuodet ovat kaikki olleet osoituksia järkkymisestä. Tällöin on avuksi otettu rituaali, jossa on toistettu myyttisen alkuajan tapahtuma sellaisena kuin se myytissä on kerrottu. Rituaalilla on pyritty tuomaan myyttinen alkuaika tähän päivään ja samalla palauttamaan tuolloin laadittu järjestys: terveys, runsas saalis, runsas sato. Rituaalit olivat viikinkiaikaiselle ihmiselle uskonnollisuutta: jumalat olivat millaisia olivat, mutta isiltä opituin rituaalein heidän suosiollisuuteensa saattoi vaikuttaa. Varmasti hyvin usein yksittäinen ihminen suoritti rituaalin tavan ja tottumuksen vuoksi, ymmärtämättä sen perimmäistä merkitystä. Aivan kuten mekin tänä päivänä hankimme joulukuusen joka joulu tai maalaamme munia pääsiäisenä tietämättä välttämättä, mihin uskonnollisiin lähtökohtiin tavat perustuvat. Skandinaavit kertovat, että
maailma syntyi alkujätti Ymirin ruumiista, kun jumalat silpoivat sen: jätin
verestä nousivat meret, lihasta maa, kallosta taivaankansi ja aivoista
pilvet taivaalle. Särkymisteema on läntiselle maailmalle tyypillinen
maailmansyntykäsitys. Valtaisa lintu liitelee aavojen vesimassojen yllä pitkään, etsien ja etsien, kunnes näkee keskellä merta lampareen kiinteää maata. Lintu laskeutuu ja pyöräyttää sille munan. Nousee kuitenkin väkevä tuuli, joka vieräyttää munan veteen. Muna rikkoutuu paiskautuessaan aaltoihin. Munankuoren laki asettuu taivaankanneksi ja pohja kiinteäksi maaksi. Valkuainen sinkoutuu päiväksi paistamaan ja ruskuainen taivaalle kuuksi ja tähdiksi. Näin kertovat myyttiset runot maailman synnystä. Suomalaisten parissa on tavattu myös toinen käsitys maailman synnystä. Sen mukaan vesilintu nostaa paholaisen ja jumalan kehotuksesta maata merenpohjasta laatien näin maan kehän; paholainen yrittää piilottaa maata, mutta paljastuttuaan jumalalle paiskaa maan pohjoiseen, jolloin siitä syntyy Kölivuoristo. Samantapaista niinsanottua sukeltajamyyttiä tavataan myös Suomesta itään siperialaisten alkuperäiskansojen ja Pohjois-Amerikan intiaanien keskuudessa. Maailmanmunamyytti on kuitenkin suomalaisten keskuudessa hallitsevampi ja liittää luomiskertomuksen eurooppalaiseen perinteeseen. Luomiskertomus on hyvin vanhaa perinnettä ja varmasti viikinkiaikaankin vallinnut käsitys. Myyttiseen alkuaikaan sijoittuvat myös luonnonilmiöiden, aineiden ja eläinten synnyt. Synnyt olivat pyhää tietoa, jota esimerkiksi tietäjä saattoi käyttää parannustoimissaan – palauttaakseen maailmanjärjestyksen. Maailma käsitettiin esikristilliseen aikaan monikerroksiseksi. Siinä oli läsnä useita ulottuvuuksia, joista vain yksi oli ihmisten elettävä. Kerrosten määrä vaihteli eri käsityksissä. Niitä saattoi olla kolme, viisi, seitsemän tai useampiakin. Kerroksittaisuutta on tulkittu muunmuassa yksittäisistä loitsurunoista. Pääjako oli kolmitasoinen: Ylinen, alinen ja keskinen maailma, joista viimeisessä ihmiset ja näkyvä luonto sijaitsivat. Ylisessä maailmassa, taivaanlaen takana, asuivat jumalat ja osa haltiosta; alisessa puolestaan sijaitsivat vainajien ja maan jumaluuksien sekä haltioiden asunnot. Monikerroksinen oli myös skandinaavien maailma. Erikseen olivat aasojen ja vaanien, jättien ja ihmisten maat sekä Hel, tuonela. Niitä yhdisti maailmanpuu Yggdrasil, joka kurotti joka kerrokseen. Saamelaisten noitarummuissa on
kuvattuna koko kosmos eri kerroksineen. Niissä on piirrettynä myös
maailmojen välillä olevat aukot, joista noita saattoi kulkea
maailmasta toiseen. Skandinaavien mytologian mukaan
ensimmäiset ihmiset olivat Askur ja Embla. Heille antoi aasoista Odin
hengen, Hönir sielun ja Lodurr veren ja punan poskille. Näinollen myös
skandinaavien ihmiskäsityksessä on havaittavissa useita puolia:
ruumiin ohella henki ja sielu. Varjosielua kutsuttiin fylgjaksi. Se esiintyi usein naishahmoisena ja toimi jonkinlaisena
suojelushaltijana. Isän kuollessa se saattoi siirtyä pojalle, joten
sitä pidettiin myös suvun suojelijana. Saamelaisen
noidan toiminta mahdollistui niinikään sielujen moninaisuuden
ansiosta. Viikinkiaikaan perhe käsitti useita sukupolvia: elossaolevien lisäksi siihen luettiin myös edesmenneet. Kalmistot oli sijoitettu asuinpaikkojen välittömään läheisyyteen, mikä korosti vainajien läsnäoloa. Kalmiston yhteydessä on monesti tavattu kuppikiviä, jotka toimivat uhripaikkoina: vainajille annettiin ruokauhreja, esimerkiksi viljasadon ensi jyvät tai osa kalastuskauden ensi saaliista, kiitokseksi avusta ja myötämielisyydestä. Vainajiin suhtauduttiin pelonsekaisella kunnioituksella. Vainaja poltettiin viikinkiaikaan täydessä juhlapuvussa ja aseiden sekä tarvekalujen kera. Usein hänen mukanaan seurasi myös koira, joka opasti vainajan Tuonelaan, jota vartioivat niin ikään koirat tai sudet ja karhut. Aseet rikottiin ja miekka taottiin luokille ennen polttamista: ne joko "tapettiin" jotta ne seuraisivat vainajaa Tuonelaan, tai sitten aseiden tuhoamisella pyrittiin estämään vainajalta niiden käyttö eläviä vastaan. Kalmismaa kynnettiin ja siihen kaivettiin kuoppa, johon vainajan tuhkat sekä tarvekalut laitettiin. Kyntö liittää hautaamisen mielikuvissa maanviljelykseen, hedelmällisyyden tai uudelleensyntymän mielikuviin. Kalmistoon on tavattu kylvetyn joskus helmiäkin. Kuoppa peitettiin maansekaisella kiviröykkiöllä tai tasaisella kivikerroksella, joista edellinen on vanhempaa perua. Vanhakantaisen polttohautauksen ideana on ollut, että sillä on vainajan vapaasielu päästetty ruumiin kahleista matkustamaan Tuonelaan. Kaukaisena paikallisuutena Tuonelaa on kutsuttu etävainajalaksi vastakohtana nk. lähivainajalalle, joka on sijainnut itse kalmismaassa. Lähivainajalakäsitys kuuluu etenkin ruumishautauksen piiriin, mutta myös polttohautauksen yhteydessä on tavattu jälkiä yhteydenpidosta vainajiin uhrilahjojen muodossa. Ihmiset jatkoivat kuoltuaan elämäänsä samalla tapaa kuin eläessäänkin ja sitä varten vainajille annettiin mukaan aseita ja tarvekaluja sekä evästä. Vaikka vainaat poltettiinkin ja siten lähetettiin toiseen maailmaan, eivät he jättäneet tätä maailmaa kokonaan. Vainajilta pyydettiin tukea ja apua talon toimissa, epäilemättä etenkin sellaisissa, joiden onnistuminen koettiin yliaistillistista voimista riippuvaiseksi. Edesmenneet sukupolvet toimivat kenties välittäjinä keskisen ja alisen maailman, ihmisten ja haltijoiden välillä. Suomalaisten hautaustavat vastasivat pitkälti skandinaavien tapoja. Skandinaavitkin saattoivat vainajansa Heliin polttamalla ja tarvekalujen sekä aseiden kera. Vainaat haudattiin usein veneessä, mitä tehtiin myös suomalaisten keskuudessa. Skandinaaveilla oli myös käsitys taivastuonelasta, Valhallasta, johon Odin kokosi taistelussa kaatuneista sotureista puolet; toisen puolen vei Freyja. Valhallassa soturit harjoittivat taistelutaitoja maailmanlopun, Ragnarökin varalle, missä heidän tuli osallistua taisteluun demoneja vastaan. Iltaisin he syöpöttelivät ja juopottelivat minkä mielivät. Usko Valhallaan liittyy erityisen kiinteästi ruumiinpolttokäytänteeseen. Haltiat ovat paikkaan sidottuja olentoja, jotka hallitsevat omaa aluettaan ja huolehtivat siitä. Käsitys periytyy animistisesta ajattelutavasta, jonka mukaan kaikella olevaisella on sielu: niin ihmisillä, eläimillä, puilla kuin kivilläkin. Sielukkaina näillä kaikilla on ollut myös väkeä, energiaa, jota kautta ne on käsitetty toimeliaiksi, kiviä myöten elollisiksi olennoiksi. Sielulle on haluttu antaa myös nimi, ja suomalaiset kutsuivat sitä haltijaksi. Sittemmin haltia käsitettiin isännästään erilliseksi olennoksi; näinpä on ihmisen varjosieluakin nimitetty toisinaan haltiaksi. Haltioilla oli erilaajuisia hallinta-alueita yksittäisistä puunrääpäleistä aina metsiin, lähteistä kokonaisiin vesistöihin. Näinollen ihmiset olivat kaikkialla haltioiden ympäröimiä. Suhtautuminen niihin perustui pitkälti siihen, kuinka merkityksellisiksi tai väekkäiksi ne on kulloinkin koettu. Riistamaan haltiaa oli syytä liehitellä, mutta pajupilliksi veistettävää oksanpätkää tuskin nähtiin tarpeelliseksi pensaan haltialle hyvitellä. Taloa laitettaessa oli syytä pysyä hyvissä väleissä paikkaa hallitsevien haltioiden kanssa. Paikkahaltia nimittäin siirtyi talon haltiaksi ja oikein hyviteltynä suojeli kyllä talon, mutta saattoi kaltoin kohdeltuna saattaa talon turmioon. Myös vainajauskomukset sekoittuvat haltiakäsityksiin. Taloon muuttavan morsiamen mukana näet seurasivat hänen esiäitiensä henget, jotka asettuivat kynnyksen juureen ja osaltaan vaikuttivat talon menestykseen. Kalmistoon haudatut esi-isät vaikuttivat myöskin tilan menestykseen. Skandinaavit kertoivat maata suojelevista hengistä, landvættir, joiden tehtävänä oli suojella tiettyä maa-alaa vihamielisiltä uhkaajilta. Ne toimivat siis paikkahaltioiden tapaan. Sittemmin niitä ryhdyttiin Ruotsissa kutsumaan tontuiksi. Oma haltiaryhmänsä olivat skandinaavisittain kutsutut álfar. Niiden kerrottiin majoittavan omaa maailmaansa, álfheimuria, missä myös hedelmällisyyden jumala Freyr asui. Niille oli omistettu oma uhrijuhlansa, álfablót, vuodentulolle ja rauhalle. Niihin liitettiin myös käsityksiä vainajainpalvonnasta. Ihmiset tarvitsivat jumalten apua tässä maailmassa, päivittäisessä elämässä. Suhde jumaliin oli hyvin henkilökohtainen ja välitön eikä samalla tapaa etäinen kuin kristinuskossa. Rukoukset ja rituaalit olivat kiinteä osa jokapäiväistä elämää liittyessään lähes kaikkiin riskinalaisiin pyrintöihin. Lue lisää viikinkien jumaltarustosta.
|
