 |
Viikinkijumalat |
|
Kuolleiden valtakunnan valtiatar
Odin
|
Ukkosenjumala Thor Ukkosenjumalaa, Ukkoa pidettiin jumalista vahvimpana, epäilemättä siksi, että ukkosmyrsky on luonnonilmiöistä väkevin. Sana ukkonen suomen kielessä on alkujaan Ukon hellittelynimi. Ukko on käsitetty ihmisen kaltaiseksi olennoksi, vaikkakin joissakin kansanrunoissa on viitteitä myös vanhempaan käsitykseen linnunhahmoisesta ukkosenjumalasta, mitä tavataan nykyäänkin siperialaisten sukukansojemme parissa. Vanhoissa loitsuissa ja rukouksissa viitataan Ukon aseisiin monesti. Näitä ovat mm. kultainen kurikka, vaskinen vasara ja kivinen tai tulinen miekka, ja myös ukonvaaja (ukonnuoli), jonka kivinen kärki löytyikin usein paikalta, johon salama oli lyönyt. Nämä kärjet ovat olleet kivisten reikäkirveiden teräosia. Ukon vaajoja pidettiin tehokkaina taikakaluina. Joissakin runoissa on mainittu sateenkaari Ukon jouseksi. Ukon asuinpaikaksi mainitaan
taivas: taivaan napa Ukkoa on kutsuttu monella nimellä ja myös kiertoilmauksin, hellittelynimin, mikä on tavallista pelottavista voimista puhuttaessa. Ukon nimityksiä ovat mm. Pitkäinen, Ylkäinen ja Äijä. Ukkoa on kutsuttu myös Isäiseksi ja Itä-Karjalassa Tuuriksi, mikä on suora johdos skandinaavisesta Thor-jumalan nimestä. Ukko hedelmällisyyden jumalana Maanviljelys oli viikinkiaikaan tärkein elinkeino. Viljelys oli valtaosassa maata vanhakantaista kaskiviljelystä. Kiertojärjestelmä yleistyi: talonpojalla oli neljä peltoa, jotka hän vuorovuosina kaskesi, niin, että hänellä oli kunakin vuonna aina yhdessä pellossa vilja. Tuottavuus ei tällä viljelystavalla ole kovin hyvä. Se mahdollisti kuitenkin pysyvän asutuksen. Varsinais-Suomesta alkaen myös peltoviljelys yleistyi. Se vaatii vetojuhtia, eikä maa ole kaikkialla Suomessa peltoviljelyyn soveltuvaa, joten sen leviäminen oli jotakuinkin hidasta. Ukko oli jumala, joka sai aikaan
sateet ja leimautteli salamia. Myöhempinä aikoina talletettujen
loitsujen pohjalta Ukko onkin juuri sääjumala, sateen haltija.. Värmlannin
suomalaiset viettivät sateen jälkeen Ukon häitä (ukonkekkei)
nauttimalla runsain määrin vahvaa olutta; rituaali saattoi liittyä
nk. Jumalten häät -riittiin,
joka on universaalisti tunnettu, ja joka liittyy hedelmällisyyskulttiin:
maan antama sato miellettiin jumalten yhtymisen tulokseksi. Sateen
jumalana Ukko on ollut myös hedelmällisyyden jumala, koska peltojen
tuottavuus on riippuvainen ennen muuta säistä. Ukon vakat Ukon vakat -nimistä uhrijuhlaa on tutkittu kovasti, koska sen vietto on jatkunut pitkään historialliselle ajalle. Esimerkiksi vuosien 1545-50 välillä jotkut Savonlinnan läänin talonpojat ovat joutuneet maksamaan kovan sakon juotuaan Ukon maljan (Thordhns gilde); pakanalliset menot olivat rangaistuksen uhalla kiellettyjä. Ukon malja -rituaalista mainitaan loitsun luku, itse maljan juonti ja veden pirskottaminen, minkä tarkoituksena oli saada myös taivas pirskottamaan vettä. Mikael Agricola kuvasi Psalttarin esipuheessa vuonna 1551 Ukon vakat -nimistä juhlaa seuraavasti: Ja
quin kevekyluö kyluettin silloin
ukon Malia jootijn. Sihen
haetin ukon vacka nin
joopui Pica ette Acka. Sijtte
palio Häpie sielle techtin quin
seke cwltin ette nechtin. Quin
Rauni Ukon Naini härsky ialosti
Ukoi Pohiasti pärsky. Se
sis annoi Ilman ja Wdhen Tulon. Ihmisten suojelija Mythologia Fennica 1789: "Ukko: kerrotaan useista ominaisuuksista, joita hänellä sanotaan olleen, ja teoista, joita hänen sanotaan tehneen. Häntä kutsuttiin avuksi kaikkiin toimiin, ja häntä pelättiin hänen ikänsä ja valtansa vuoksi." Ukkoon turvauduttiinkin lähes kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, ja muille jumalille suunnattuihin rukouksiin saatettiin liittää ikään kuin tehon lisäämiseksi myös vetoomus Ukolle. Tietäjät varautuivat eli suojasivat itsensä pahoilta voimilta turvautumalla juuri Ukon voimiin, kun ryhtyivät loitsimaan. Samaan viittaa myös ukonvaajojen vanhakantainen käyttö maagisiin ja parantaviin tarkoituksiin. Ukkosenjumalan asema väkevimpänä luonnonjumaluuksista on ollut epäilemättä tärkein peruste hänen valintaansa tietäjän suojelijaksi. Ukko oli ikäänkuin ehdottoman väkevä
taivaallinen isähahmo suojellessaan omiaan hurjilla voimillaan,
ravitessaan väkeään saattamalla pellot hedelmällisiksi ja
raivotessaan ajoittain hirmuisessa ankaruudessaan.
Skandinaavit Tacitus kuvaa Germania-teoksessaan ensimmäisen vuosisadan lopulla jälkeen ajanlaskumme alun pohjoisgermaanien Nerthus-kulttia: "…he palvovat Nerthusta, siis Äiti Maata, yleisesti ja ajattelevat, että hän osallistuu ihmisten toimiin, ja kantavat häntä juhlasaattueessa kansojen keskuudessa." Njörðurin nimi juontuu jumalattaren nimestä. Tämä jumalatar oli erityisen ylipapin huolima ja vaati myös ihmisuhreja. Islantilaisessa Flateyjarbókissa kuvataan myös Freyrin kuvan vetämistä vaunuissa pitkin maita, ja häntä huolivasta papittaresta; tällä kultilla voi olla tekemistä Sämpsä Pellervoisen kultin kanssa. Freyr oli Sveamaalla yksi kolmesta pääjumalasta, hedelmällisyyden ja rauhan jumala. Myyttien mukaan hän on Njörðurin poika ja sisarensa Freyjan rakastaja. Freyja puolestaan on kautta koko Skandinavian tärkeä eroottinen hedelmällisyydenjumalatar. Virolaiset Virolaiset ovat palvoneet Maaeman (Maa-emän) ohella Metsik-jumalaa, joka oli maan hedelmöittäjä. Metsikillä oli suurigenitaaliseksi laadittu kulttipatsaansa (vertaa Freyr-patsaita), joka talven kylmimmän ajan päätyttyä loppiaisena kannettiin peltojen poikki ja asetettiin puuhun tuomaan uuttaluova kevät. Tätä jumalaa on kutsuttu myös Toorukseksi, nimitys joka puolestaan palautuu skandinaavien Thor-jumalaan. Setukaiset ovat palvoneet peltojen suojelija Pekoa. Setukaiset säilyttivät Pekon kulttikuvaa riihessä vuodesta toiseen ja ottivat sen esiin riittitarkoituksiin. Riittejä, joita kutsuttiin korujuhliksi, vietettiin keväällä kylvön jälkeen sekä syksyllä elonkorjuun päälle. Riitit ovat ajoittuneet Ukon vakkojen ja kekrin, suomalaisten talonpoikien tärkeimpien vuotuisjuhlien, kanssa samanaikaisiksi, ja on syytä uskoa, että virolaisten kevätriitit ovat Ukon vakkojen tavoin olleet orgiastiset luonteeltaan. Peko on yhdistetty myös skandinaavisessa mytologiassa tavattuun Byggvir-jumalaan, Freyrin kumppaniin, joka ilmeisesti on ollut ohran jumaluus. Rituaalijuomana käytetty olut valmistettiin ohrasta, joten jumaluus on epäilemättä liitetty myös rituaalisiin juominkeihin. Saamelaiset Saamelaiset palvoivat Radien tai Veralden Olmai -nimistä taivaanjumalaa. Se on ilmeisesti saanut skandinaavisia vaikutteita liittyessään hedelmällisyyskulttiin. Sen hallinta-alueeseen kuului mm. saamelaisten poro-onni, jota sille uhraamalla pyrittiin edistämään.
Metsästys oli viikinkiaikaan tärkeä elinkeino. Metsästystä harjoitettiin talvisaikaan koko maassa ja laajat erämaat antoivat siihen hyvät edellytykset. Suurriistan pyyntiin, kuten hirvijahtiin, tarvittiin suurempaakin joukkoa. Nimenomaan turkismetsästys oli ihmisten keino vaurastua: pohjoisessa pyydettyjä turkiksia pidettiin korkealaatuisina ja niitä vietiinkin aina Konstantinopoliin asti. Turkikset olivat ylivoimaisesti tärkein myyntiartikkeli. Isännän tehtävänä perheessä oli ruoan hankinta: peltotyöt, kalastus ja metsästys. Hedelmällisyysriitteihin osallistuivat mitä ilmeisimmin myös naiset, mutta metsästys oli miehille rajattu toimi. Näinollen myös metsästysrituaalit ja -uskomukset olivat miesten perinnettä. Naiset suljettiin tiukasti rituaalien ulkopuolelle ja kaikki metsästykseen liittyvät välineetkin pyhitettiin ehdottomasti naisten kajoamiselta. Metsästyksen onnistuminen on aina epävarmaa ja siksi myös siihen liittyvät rituaalit suoritettiin suurta huolellisuutta noudattaen. Jotkin pyyntimuodot vaativat suuren joukon onnistuakseen. Suurriistan pyyntiin lähdettiin joukolla: esimerkiksi hirveä ja peuraa ajettiin kevättalvella joukolla väijytykseen tai jyrkänteille. Etenkin suurriistaa pyydettäessä saattoi jahti olla vaarallinenkin. Siksi metsästykseen liittyi hyvin paljon erilaisia uskomuksia. Mikael Agricola kirjoitti Tapiosta: Tapio metsäst pydhyxet soit, mikä tarkoittaa nykykielellistettynä: Tapio soi metsästä saaliin. Tapiolle uhrattiin Tapion pöydän, maata myöten levittäytyneen kuusennäreen ääressä esimerkiksi osa pyyntikauden ensimmäistä saalista. Kaikilla riistaeläimillä on kantaäitinsä, emuunsa, jota rukoilemalla ja hyvittelemällä pyrittiin saamaan se luovuttamaan jälkeläisiään metsästäjän saaliiksi. Emuut ovat siis eläinlajien myyttisiä kantaäitejä, joiden jälkeläisiä kaikki kuhunkin eläinlajiin kuuluvat eläimet ovat. Metsästäjä kääntyy emuun puoleen saadakseen oikeuden ottaa saaliiksi jonkun sen jälkeläisistä ja karjanhoitaja pyytääkseen sitä ehkäisemään "poikansa", pedot, ryöstämästä ihmisten karjaa. Riistaeläimistä etenkin karhulla oli keskeinen asema vanhoissa uskomuksissa. Se miellettiin lähes sukulaiseksi ja metsien väkevimpänä petona siihen suhtauduttiin suurella kunnioituksella. Karhunkaadon jälkeen eläimelle järjestettiin peijaiset, joilla haluttiin varmistaa, ettei se kantaisi kaunaa surmaamisestaan ja palaisi kostamaan. Karhun kallo asetettiin honkaan, josta sen sielun toivottiin pääsevän helposti taivaaseen. Karhun hampaita ja kynsiä pidettiin tehokkaina suojelevina taikakaluina ja niistä valmistettuja amuletteja on löytynyt runsaasti viikinkiaikaisista haudoista. Skandinaavisessa mytologiassa kerrottiin viikinkiaikaan Skadista, vuoristossa suksin liikkuvasta neidosta, jolla on aseenaan jousi. Þjazi-jättiläisen tytär Skadi otti puolisokseen Njörðurin, jonka asuinpaikka oli meri. Pari ei saanut päätettyä, missä asuisi, koska kumpikaan ei viihtynyt toisensa luona, ja päätyi sopimukseen: kumpikin asuisi vuoroviikoin toisensa luona. Kertomus on tulkittu muistoksi vanhasta hedelmällisyysmyytistä. Moni piirre Skadissa viittaa riistanhaltijaan. Jousi on ase, jota on käytetty lähinnä vain metsästykseen. Sukset olivat saamelaisten skandinaaveille esittelemä, lähinnä metsästykseen soveltuva kulkuväline. Vuoristoseuduilla, jotka on mainittu Skadin asuinpaikaksi, ei ollut viikinkiaikaan skandinaavista asutusta. Ne olivat erämaita, joissa he ainoastaan metsästivät ja joissa asui riistan ohella vain harvakseltaan saamelaisia. Erään teorian mukaan skandinaavisessa mytologiassa esiintyvät jätit ovat alueen väestön varhaisia jumalia, jotka kansainvaellusaikana omaksutut sotaisat aasa-jumalat syrjäyttivät. Teoriakin viittaa siihen, että Skadi on vanha naispuolinen riistanjumala. Viikinkiaikaan ihmiset liikkuivat
merellä kalastaessaan ja kauppamatkoilla. Tuolloin he olivat
purjeveneineen tuulten armoilla: tyvenellä liikkuminen oli hidasta,
myrskyllä oli henki vaarassa. Etenkin meriä ylittävien kauppiaiden
menestys – ja hengissä selviäminen –
oli ilmoista kiinni. Suomalaiset kävivät erityisen ahkerasti kauppaa skandinaavien kanssa, jotka kulkivat idäntietä Laatokan ja Holmgarðurin (Suuri Novgorod) kautta etelään Kieviin ja aina Konstantinopoliin. Vaikka suomalaiset kävivät kauppaa idäntielle jo ennen viikinkiaikaa, ei ole merkkejä suomalaisten kauppamatkoista yhtä kauas etelään kuin mihin skandinaavien matkat ulottuivat. Suomalaiset kuitenkin avasivat kauppatien skandinaaveille. Suomalaiset olivat pääasiassa rauhanomaisissa väleissä rannikollaan liikkuvien kauppiaiden kanssa. Nämä kauppiaat olivat pääasiassa ruotseja, Rodenin eli Rodslagin maakunnasta, ja heidän mukaansa koko maata nimitetään meillä Ruotsiksi. Kauppaa käytiin määräaikaisen, paikkaan sidotun erityisen kaupparauhan turvin, jonka ansiosta osapuolten ei tarvinnut pelätä väkivaltaisuuksia, vaan ne saattoivat keskittyä tavaranvaihtoon. Rannikkoa liikkuvat vieraat soturilaivastot aiheuttivat kuitenkin levottomuutta, ja Karjaan lähellä pyyhkiytyi vauras asutuskeskus viikinkiaikaan tyystin olemattomiin, luultavasti hyökkäyksen kohteeksi jouduttuaan. Suomalaisten kauppatavara käsitti pääasiassa turkiksia. Vakka-Suomessa laadittiin myös käsityötuotteita, ja Helgössä, Birkan lähellä sijainneessa kauppakaupungissa, oli suomalaisia käsityöläisiä töissäkin. Suomalaiset kulkivat Itämerellä laajasti.Gotlannissa on merkkejä suomalaisten kauppiaiden vierailuista; Itä-Baltian kauppakeskukset etenkin Väinä-joen suussa sekä pohjois-germaanien maat olivat heille tuttuja. Vaikka Viroon päin liikkuminen väheni viikinkiajalla huomattavasti, ehkä seudun käytyä yhä turvattomammaksi liikkuvaisten soturijoukkojen myötä, esimerkiksi Pihkovassa, Peipsi-järven eteläpäässä on tavattu suomalaisperäisiä esineitä. Laatokka oli suomalaisille tuttu, olihan heillä ollut sitä kautta kauppasuhteita jo kauan ennen varjaageja, ja viikinkiaikaan kehittyi Laatokan länsi- ja luoteisrannoille asettuneiden suomalaisten jälkeläisistä karjalainen kulttuuri. Ilmeisesti Kalannista käsin kulki suomalaisia Pohjanlahdelta Norlantiin. Suomalaisten kauppiaiden vaateparsi seurasi yleisitämerellistä kauppiaiden muotia tarkoin. Vallalla olevien käsitysten mukaan suomalaiset eivät osallistuneet viikinkiretkiin. Merillä kulkeneet anoivat suosiollisuutta tuulten jumalalta. Mikael Agricola kirjoitti Ilmarisesta Psalttarin esipuheessa 1551: Ilmarinen
Rauhan
ja ilman tei Ia
Matkamiehet edheswei. Mitä ilmeisimmin säkeissä mainitut "Rauha ja ilma", jotka ilmoitettiin Ilmaris-jumalan tekemiksi, viittaavat tyyneen ja myrskyyn. Vesitse liikkuvien kauppiaiden ja muiden matkustavaisten matkan menestyksekkyys riippui suuresti säistä, jotka siis olivat Ilmarisen määräysvallassa. Agricolan voidaan tulkita myös käsittäneen Ilmarisen matkamiesten surmaksi – jonka viemänä moni heistä edesmeni. Suomalaiset ovat olleet ilmeisen hyvissä väleissä tuulenjumalan kanssa. Olavi Pyhä joutui hätää kärsimään sotaretkellään Suomeen, kun paikalliset nostattivat rajuilman kesken hänen joukkojensa vetäytymistä. Mainintoja on myös suomalaisten keksimästä tavasta kaupata tuulta vieraileville kauppiaille: he möivät nuoranpätkiä, joissa oli "tuulisolmuja", joita avaamalla saattoi tilata haluamansa tuulen. Snorri Sturluson kertoo Gylfaginningissä skandinaavisesta jumalasta nimeltä Njörður: "Hän asuu taivaassa paikassa, jonka nimi on Nóatún ("laivakenttä": kiertoilmaus merelle). Hän määrää tuulen kulun ja taltuttaa merenkäynnin sekä tulen. Häneltä tulee pyytää apua merimatkoille, ja saalista. Hän on niin rikas ja mahtava, että voi antaa maata ja irtainta ylenpalttisesti; sellaista tulee rukoilla häneltä." Njörður kuuluu vaaneihin eli hedelmällisyyden jumaluuksiin. Häntä palvoivat nimenomaan läntisten rannikkoseutujen asukkaat, joiden hyvinvointi oli meren suopeudesta kiinni. Kalastajien jumalan ohella häntä voisi kuvata "sosiaalisen hedelmällisyyden" jumalaksi, joka tarjosi mahdollisuudet kaupankäyntiin. Norjasta on löytynyt uhripaikka, turvekukkula, mistä löytyi haudattuina kolme rikkilyötyä venettä, joiden rakentamiseen ei ollut käytetty lainkaan rautaa. Uhripaikka sijaitsee aivan lähellä Njarðarlandiksi kutsuttua puistikkoa, joten yhteys Njörðurin palvontaan on ilmeinen. Baltit Balttien eeppisessä runoudessa esiintyy seppäheeros Kalevelis, joka takoi taivaan. Suomalaisessa epiikassa "kirjokannen", siis taivaan, kilkuttelija taas on juuri Ilmarinen, kun taas Kalevelis-nimeä muistuttava Kaleva on käsitetty lähinnä jonkinlaiseksi alkujättiläiseksi. Matti Kuusi on osoittanut, että runot, joissa pohjoisilla runoalueilla on yleensä sankarina Ilmarinen, on Virossa, Inkerissä ja Laatokan Karjalassa sankarina Kallas, Kauko tai Kalervikko. Lauri Harvilahden mukaan sepän toimiin liittyvät Kaleva-aiheiset runot ovatkin luultavasti vanhaa balttilaista vaikutusta. Saamelaiset Saamelaiset kutsuvat tuulenhaltijaa Biegga-Galles (tuuliukko) -nimellä, mutta Vesisaaren käräjille noituudesta vuonna 1682 haastettu utsjokelainen Anders Poulsen nimitti haltijaa nimellä Ilmaris, joka hänen mukaansa merkitsi myrskyä ja pahaa ilmaa, ja jota rukoili asettamaan rajuilman. Länsi-Lapin saamelaiset ovat vastaavasti uhranneet "pieniä veneitä" tuulenhaltialleen, eikä niistä ole pitkä matka Lounais-Suomen rannikon ja saariston kirkkoihin ripustettuihin laivojen pienoismalleihin, "uhrilaivoihin". Votjakit Votjakkien taivaanjumala ja pääjumala on nimeltään Inmar. Vaikka nimi vihjaakin yhteyksiin Ilmarisen kanssa, harvat tutkijat puoltavat varsinaista sukulaisuussuhdetta jumaluuksien välillä. Viikinkiaika oli levotonta, mistä todistavat hautalöytöjen suuret asemäärät. Joillakin paikoin, kuten Luistarissa, on ihmisten mukana haudattu aseita jopa kaksi kertaa enemmän kuin Ruotsissa, josta lähteneet viikingit ovat sentään kuuluisia sotaisuudestaan. Myös erittäin arvokkaita loistoaseita on Suomesta löytynyt huomattavan paljon. Viikinkiaikaan talonpojat ovat puolustautuneet omin voimin, mutta aseet ovat olleet myös statussymboleja, joista on maksettu huikeita summia. Pitäjillä oli puolustautumista varten viikinkiaikaan usein oma vuorilinnansa, jonne asukkaat saattoivat hakeutua turvaan vieraiden joukkojen liikkuessa alueella. Ne muodostivat pitäjienvälisiä linnoitusketjuja. Linnoitusten kesken tiedotettiin vieraiden joukkojen liikuskelusta alueella merkkirovioin. Skandinaavit nimittivät Suomen etelärannikkoa Balagarðssiðaksi, roviomaan reunaksi, ilmeisesti juuri tämän merkkiroviojärjestelmän vuoksi.Vihollisen hyökättyä jonkun linnoituksen kimppuun saattoi läheisen naapurilinnoituksen soturijoukko puolestaan hyökätä vihollisen selustaan ja ahdistaa se kahden tulen väliin. Suomalaiset puolustautuivat harvasta asutuksesta ja vähäisestä väestöstä huolimatta usein voitokkaasti. Vuonna 1050 esimerkiksi tunkeutui suuri viikinkilaivasto Kokemäenjokea Hämeeseen, missä kuitenkin tuli kukistetuksi. Laivaston rippeet joutuivat pakenemaan Porvoonjokea Suomenlahdelle. Rauhattomina aikoina suomalaiset soturit saattoivat hyvinkin turvautua erityiseen sodanjumalaan, vaikka vanhakantainen pyyntiuskonto olikin hyvin rauhanomainen. Tiedot erityisestä sodanjumalasta ovat melko vähäisiä, mutta viitteitä sellaisen tuntemisesta kuitenkin on. Mikael Agricola kirjoitti hämäläisten jumalasta Turisaasta: Turisas
annoi woiton sodhast. Karjalassa, Äyräpäässä uskottiin sodan jumalan asuvan siellä sijaitsevassa Tyrjänvuoressa ja varoittavan paikallisia sodan uhatessa lyömällä taivaassa rumpua. Tiedon perusteella ei liene syytä rajata sodanjumalaa ainoastaan hämäläisten tuntemaksi. Turisaan nimi viittaa tursaksiin, jättiläis-hirviöihin. Iku-Turso on kansanrunouden perusteella jonkinlainen merihirviö, Meri-Tursas loitsuista tuttu tautien siittäjä. Tautien siittäjä Meri-Tursakseen yhdistettynä Turisas on selitetty jumalaksi, joka antoi voiton sodassa jousella ampuminsa tautiprojektiilein. Todellisuudessakin esimerkiksi suomalaisten vuorilinnojen piiritys saattoi kestää kuukausitolkulla, jolloin hyökkääjän joukoissa puhjennut tarttumatauti saattoi hyvinkin ratkaista taistelun puolustajien eduksi. Sodan jumalana Turisasta on verrattu skandinaavien sodanjumala Týriin, joka kuitenkin viikinkiaikaan oli määrittynyt jo pikemminkin oikeuden ja sen toteutumisen jumaluudeksi: skandinaaveilla aivan kuten suomalaisillakin jäi väärinkäytöksen kohteeksi joutuneen omalle kontolle hyvityksen hakeminen, ja saagojen antaman todistuksen perusteella hyvitys haettiin usein sotaisin keinoin verta vuodattamalla. Oikeuden jumaluuden sotaisuus on näinollen ymmärrettävä. Týriä verrattiin puolestaan roomalaisten sodan jumala Marsiin jo Tacituksen toimesta, joka mainitsi tälle uhratun ihmisiäkin. Turisasta on nimensä perusteella verrattu myös skandinaavien Thor-jumalaan ja selitetty suomalaisen nimen alkuperäisen muodon olevan Thor-isänen > Tur-isas. Turisas-nimen läheisyys muissa yhteyksissä tavattuun tursas-sanaan viittaa demonisiin ominaisuuksiin. Skandinaavien þurs-jättiläiset, jotka äänteellisesti ovat tursas-sanaa hyvin lähellä, ovat eddarunoudessa pahantahtoista sukukuntaa, aasojen pelottavia vihollisia. Viikinkiaikaisessa Skandinaviassa aluepäälliköt huolehtivat myös uskonnollisista menoista, joten heillä oli paitsi maallinen myös uskonnollinen valta. Päälliköt valittiin talonpoikien keskuudesta. Odinista kerrotaan viikinkiaikaisessa Hyndlan laulussa: Hän
toisille suo voiton, toisille
kultaa, monille
puhetaidon ja
miehen mieltä, meriurhoille
tuulta, runoilijoille
taidon, häneltä
miehen voimat saa moni mies. Odin on hyvin monitahoinen jumaluus. Hän on ennen muuta sodan ja runouden jumala, mutta myös kuolleiden valtakunnan Valhallan isäntä ja jumalten päämies sekä loitsujen isä. Odinille annetut moninaiset tehtävät palautuvat kuitenkin kahteen tärkeään: hän on Jumalten ja ihmisten päällikkö sekä suurnoita. Skandinaavisessa yhteiskunnassa nämä puolestaan palvelivat yksinomaan hallitsijan (maallista sekä hengellistä) valtaa: oikeuttivat skandinaavisessa viikinkiaikaisessa yhteisössä päällikön ehdottoman vallan osoittamalla sille myyttisen esikuvan. Odin on myös sodan jumala. Tällaisena hän ei ollutkaan erityisen suosittu Skandinaviassa eikä Islannissa, missä valtaväestön muodostivat rauhaan ja jatkuvuuteen perustavat talonpojat. Sen sijaan Brittien saarilla on merkkejä Odin-kultista; sen olivat vieneet mukanaan vallan ottaneet tanskalaiset soturikuninkaat. Siellä aristokratialla olikin syytä puolustella valtaansa. Odin oli aristokraatin jumala. Juuri viikinkiajalta ovat ilmeisesti peräisin Väinämöis-runouden Odiniin viittaavat piirteet. Shamanistiset piirteet ovat yhteisiä molemmille. Odinin nimi (johdettavissa sanasta óðr, ekstaattinen raivo) ja hänelle omistautuneen soturijoukon, berserkkien, käytänteet viittaavat ekstaattisiin piirteisiin, kuten myös Snorri Sturlusonin kuvaus siitä, kuinka Odin "makasi kuin kuollut, kun hänen sielunsa matkusti lintuna tai eläimenä." Viimeksi mainittu onkin häkellyttävän tarkka kuvaus pohjois-euraasialaisen shamaanin käytänteistä. Odinin kerrottiin saaneen pyhät sanat shamanistisen riitin kautta. Sekä Väinämöinen että Odin suoritti matkoja kuolleiden valtakuntaan mutta hallitsi myös maagiset sanat, luotteet. Salaisimmat sanat heidän oli haettava juuri kuolleiden valtakunnasta. Molemmat ovat myyttisiä päällikkö-tietäjiä. Monissa yhteyksissä on korostettu vettä Väinämöisen elementtinä, ja häntä on arveltu jonkinlaiseksi veden jumaluudeksi. Vesi on monissa loitsuissa liitettykin Väinämöiseen, mutta viikinkiaikaiseksi palautuvassa epiikassa korostuvat Väinämöisen muut om |
(Pohjantähti), josta käsin hän liikutteli pilviä
"pilvien pitelijänä".